Käyn ahon laitaa...

Joo, meillä on tällä viikolla ollut oikein koirien tehokoulutusviikko. Jari on innostunut käymään tyttöjen (siis lähinnä Fannyn ja joskus Hapsun) tottiskentällä kun selkä alkaa olla sen verran paremmassa kunnossa ettei pieni liikunta käy enää niin selän päälle. Hyvä hyvä. Kovennettua tytöille. Niille kauhukakaroille ihan oikein...:) Nyt on siis päätetty kunnostautua koirapuolella... Saa nähdä kauanko meillä innostus kestää. Jotenkin itsestä tuntuu siltä että kun on pitkät ja todella raskaat päivät töissä niin on pakko päästä olemaan se vähä mitä vielä valoa illalla riittää olemaan ulkona ja muihin ajatuksiin töistä. Eilen möyrysin kasvihuoneen talvikuntoon ja tänään tehtiin jälkiä Rutun ja Hapsun kanssa. Ruttu sai ensin tottista omalla pihalla kun nyt on hyppyestekin rakennettuna ja sitten perään jäljelle. Ei voi kehua että suoritus olisi ollut kummoinen, mutta eipä me olla paljon pellolla jäljestetty ja metsään en mene ennenkuin hirvikärpäset on varmasti kuolleet pakkaseen! Rutulla oli taas vähän vaikeaa keskittymisen kanssa ja liian tuore jälki, mutta eiköhän se ala taas mieleen muistua kun jaksaa vaan tehdä. Jari teki jäljen ja minä ajoin. Kyllähän se meni, mutta liian lyhyt oli. Rutulla menee aikaa keskittymisen löytämiseen välillä.

Hapsu pääsi myös ekalle jäljelle pellolle, vaikka peltojälki on musta äärimmäisen höhlää hommaa... (onneksi tää on mun oma blogi niin voin sanoa mitä ikinä sielu sietää...:) No, taitaa olla meikäläisen nilkallekin parempi että ollaan vähän aikaa pellolla. Enkä myöskään ollut niin kärsivällinen että olisin jaksanut mitään makkararuutuja vääntää, en oikein jaksa uskoa niiden voimaan. Suora pätkä tehtiin nakeilla ja silla hyvä! Vähän aikaa tytöllä meni hiffatessa ja välillä piti vähän katsella muualle, mutta hyvin toimii nenä ja pysyy maassa. Muutaman jäljen jälkeen varmaan on jo homma paremmin hallussa, mutta ei voi nytkään valittaa. Nenä pantiin maahan kun mamma näytti ja sitten siitä mentiin eteenpäin. Tytöllä on nenä ja osaa se sitä käyttää. Miksi ei osaisi. Suurin osa koirista pystyy jäljestämään kun vähän edes osaa opettaa, ei se ole mitään aivokirurgiaa...:)Eikä siitä myöskään musta tarvitse tehdä mitään tiedettä. Mutta tämä vaan mun ihan ihka oma mielipide, enkä ole mikään intohimoinen jäljestäjä. Jos luoja suo, harrastetaan enemmän, jos ei niin sitten vaan omaksi ja koiran iloksi.

Ohessa muutama kuva... Ylimmäisessä kuvassa Ruttu jäljellä ja 2 alinta on Hapsu jäljellä.