6 pientä rottweiler lasta, ihan pientä vasta. Ne olivat syntyneet poikkeuksellisen kylmänä ja myrskyisenä yönä Fanny äidille, joka oli monta päivää ennen käynyt kurkistelemassa jokaisen ojan ylittävän sillan alle ja ympäri koko pihan etsien paikka missä pesueensa maailmaan saattaisi. Fanny äiti oli kuitenkin tullut siihen tulokseen että parasta olisi valita ihmisten sille laittama valmis pesä, joka oli ruskea suuren suuri laatikko, jossa oli paljon vällyjä ja raidallinen tyynykin jo valmiina, johon sitten lasten kanssa uupuneena päänsä voisi kallistaa...
Ne olivat kasvaneet jo omasta mielestään suuren suuriksi rottweiler lapsiksi Fanny mamman ja karvaisen hoitotäti Hapsun hyvässä huomassa. Ne olivat juoneet paljon paljon maitoa ja oppineet syömään kunnon ruokaa niinkuin kunnon pennun pitääkin. Ruokakipon kolina oli niistä ihananinta maailmassa heti mammakoiran ja ihmisvanhempien jälkeen...
Eräänä päivänä ne alkoivat puhelemaan keskenään ja suurin niistä, jo Onniksi ristitty sanoi että "minä tiedän Myrskylässä paikan, jossa on kovin kovin kauan odotettu juuri minunlaistani komeaa rottweiler poikaa, minä olen päättänyt muuttaa sinne. Siellä on minua varten paljon kavereita, siellä on Aune- ja Ansa-corgit ja Kalle ja Dumble hepat joiden kanssa pääsen juoksemaan pitkin suuren suurta metsää".
Sinisellä kaulapannalla varustettu poika sanoi siihen että: "Minäpäs muutan Järvenpäähän kun tulen isoksi!, siellä on minua varten kokonainen suuri talo ja piha ja ihmismamma ja iskä, jotka jo kovasti odottavat. Siellä on minulle kaveriksi myös Aada rottweiler, jotta saan oikeaa rottweiler seuraa!"
Vaalensinisellä kaulapannalla varustettu vähän pienempi poika sanoi: "Minä lähden Saloon! Siellä on paikka ja peti ja rakastava koti ja minulle ihan oma pingviini!, Siellä on Susse ja Late minulle ihmismammaksi ja papaksi ja Rico koira kaveriksi! Mitäs siihen sanotte?"
Tummanharmaalla kaulapannalla varustettu pieni poika, jota ihmisäiti ja iskä leikkisästi oravanpojaksi kutsuivat sanoi: "Minä lähdenkin Porvooseen! Tuohon lähelle, jotta ihmisäiti ja iskä pääsevät minua katsomaan! Minulle on siellä oma peti ja ihan koko talo, jonka ikkunasta saan katsella pupuja ja peuroja pihalla! Ja minulla on monta ihmissiskoa, jotka pitävät uuden ihmismamman ja papan lisäksi huolta minusta!"
Punaisella pannalla varustettu Donna tyttö sanoi: "Minäpäs lähden Sipooseen! Minusta tulee kunnon Sipoolainen primadonna! Minullapas on spanieli kavereita 2 siellä, ja ihan oma kissakin! Ja sitäpaitsi minun talossani on asunut hieno rottweiler neiti ennenkin! Minua on odotettu jo pitkään siellä! Sitten kun minä tulen aikuiseksi, tulen takaisin kotiin ja teen ihan omat pennut! Ihmisäippä ja iskä ja Hapsu täti hoitaa sitten niitäkin! Mitäs siihen sanotte?"
Pojat olivat hetken hiljaa ja miettivät, mutta eivät keksineet enää siskon kehuihin mitään sanottavaa. Ne miettivät hiljaa itsekseen että kukas sitten pitäisi huolta ihmisäipästä ja ihmisiskästä kun he lähtisivät uusiin hienoihin koteihinsa...
Sitten vaaleanharmaalla pannalla varustettu poika avasi vihdoin suunsa ja sanoi: "Minä lähden paljon paljon kauemmaksi kotoa kuin te, aina Pieksämäelle saakka, mutta koska minä en pääse vielä samaan aikaan lähtemään kuin te, niin MINÄ pidän huolta ihmisäipästä ja iskästä sen aikaa, minä suukotan ikävän kyyneleet pois kun te olette lähteneet ja minä pidän heille seuraa! Varmaan Fanny mammallakin tulee kova ikävä kun kaikki muut ovat poissa..., mutta MINÄ lohdutan vähän aikaa kaikkia kunnes ovat tottuneet ikävään ja teidän poissa oloonne!"
Ja niin myös kävi. Eräänä kauniina perjantaina lähtivät muut pojat, ihmisäippä ja iskä vilkuttivat perään ja ikävöivät pentujaan. Kunnon primadonnana Donnan piti olla muutama päivä vielä kaunistautumassa, mutta jo sunnuntaina sekin sitten lähti, olemaan Sipoolainen Primadonna...
Mutta Pieksämäen poika, Tareksi ristitty jäi vielä vähäksi aikaa tekemään sen minkä oli luvannut, se nuoli ihmismamman kyyneleet ja leikki ihmisiskän kanssa... Eikä se unohtanut Fanny äitiäkään eikä hoitotäti Hapsua. Ja niin ihmismamman ja iskän ikävä toisten pentujen lähdöstä tuntui niin paljon vähemmältä...:)
